Aura Raulo, Nevermore, 2017

Ville Lähde, Lempäälässä 29.9.2020

Vuosituhannen alussa laadittujen YK:n vuosituhattavoitteiden (Millennium Development Goals) seurantakausi päättyi vuonna 2015. Kesällä julkaistiin loppuraportti, joka juhlisti edistystä kohti yhteisesti sovittuja päämääriä. Vaikka läheskään kaikkia kunnianhimoisia tavoitteita ei ollut saavutettu, raportin sanoma oli optimistinen. Työtä riittäisi, mutta liki kaikilla saroilla maailman oli menossa parempaan suuntaan.

Tutustuin itse raporttiin tuoreeltaan hieman epäilevällä mielellä. Keväällä nimittäin olin viettänyt pari viikkoa Doylestownissa, Pennsylvaniassa opettajani ja ystäväni Chuck Dyken (1938-2018) luona lukemassa, kirjoittamassa ja tekemässä puutarhatöitä. Tavoitteena oli kirjoittaa uudistettu englanninkielinen versio kirjastani Niukkuuden maailmassa, mutta yrmeään tyyliinsä opettajani osoitti minulle, etten tiennyt tarpeeksi, ja laittoi minulle laiskanläksyjä. Tärkein luettava oli tiiliskivimäinen Ben Ramalingamin teos Aid on the Edge of Chaos, joka kävi läpi kehitys- ja katastrofiavun ongelmia monisyisten kriisien vaivaamassa maailmassa. Kirjan pääteemoja oli ristiriita yhtäältä maailman monimutkaisuuden, toisaalta asetettujen tavoitteiden ja strategioiden suoraviivaisuuden välillä.

Kirja oli kirjoitettu ennen YK:n vuosituhattavoitteiden kauden loppumista, mutta Ramalingam kokosi yhteen lukuisten tutkijoiden, järjestöaktiivien ja virkamiesten kritiikkiä esimerkiksi siitä, miten nälän ja köyhyyden yksiulotteinen ymmärtäminen ajaa kohti ongelmallisia toimintatapoja. Kun nälkä nähdään vain ruoan puutteena ja köyhyys tulojen pienuutena, niitä tavataan torjua suoraviivaisesti: lisää leipää, enemmän pätäkkää. Hyvinvoinnin muut ulottuvuudet jäävät paitsioon. YK:n vuosituhattavoitteissa myös köyhyyden ja nälän tavoitetasot seurasivat virallisia nälkä- ja köyhyysrajoja, jotka ovat toivottoman alhaisia. Niiden yli nouseminen ei takaa säällistä elämää mutta tekee ongelmien voittamisesta helpompaa paperilla. Äärimmäisen kurjuuden laskennallinen voittaminen ei kuitenkaan takaisi, että ihmisille aukeaisi tie kohti parempaa elämää. Ramalingam varoitti suurten ihmisjoukkojen "nippuuntumisesta" häthätää nälän ja köyhyyden rajojen yläpuolelle. Samoihin ongelmiin tarttui tänä kesänä YK:n köyhyys- ja ihmisoikeusasioiden erikoisraportoija Philip Alston kovasanaisessa raportissaan.

Ramalingamin kirja kävi perusteellisesti läpi sitä, miten tältä pohjalta rakennettu avustus- ja kehitystoiminta ei yksinkertaisesti pysty pureutumaan nälkää ja köyhyyttä ylläpitävään dynamiikkaan. "Parhaiden toimintatapojen" (best practices) innokas kopioiminen paikasta toiseen, jatkuva paine osoittaa ja raportoida "skaalattavia" tuloksia, johtaa paikallisten olosuhteiden unohtamiseen. Hän varoitti, että YK:n vuosituhattavoitteissa on sama valuvika: suurisuuntaisia kunnianhimoisia tavoitteita ja indikaattoreita, jotka ajavat jatkamaan entisiä toimintamalleja siinä uskossa, että perille päästään, kunhan yritetään hieman kovemmin.

Vuosituhattavoitteiden erityinen ongelma oli, että ympäristöasiat olivat päätyneet mukaan vasta loppumetreillä. Ramalingam oli haastatellut kirjaansa valtavaa määrää prosessissa mukana olleita ihmisiä, ja ekologisen kestävyyden tavoitteet todellakin oli muistettu ympätä mukaan viime hetkillä, kun kaikki muu oli jo valmista. Ne kirjaimellisesti olisi saatettu unohtaa koko prosessista. Vuosituhannen alussa elettiin vielä maailmassa, jolloin tällainen ympäristöasioiden karsinointi oli mahdollista. Niinpä loppuraportissa optimistiset onnistumisesta kertovat osiot ja ympäristöongelmista varoittavat osat eivät juuri kohtaa. Siinä esimerkiksi juhlistetaan kestävyystavoitteen (yksi kahdeksasta päätavoitteesta) sisällä ainoaa kunnollista menestystä, puhtaan juomaveden saatavuuden lisääntymistä, mutta samalla varoitetaan, että vesivarojen niukkuus vaivaa yhä suurempaa osaa maailman väestöstä. Optimismin alta paistoi kuitenkin selvä huoli vallitsevan kehityssuunnan sisäisestä ristiriidasta, ja siinä todettiinkin, että jatkossa ekologinen kestävyys täytyisi aidosti sisällyttää kehityspäämääriin. Pöytä oli katettu syksyllä pidettäville neuvotteluille YK:n kestävän kehityksen tavoitteista (Sustainable Development Goals).

Maailma näytti hetken toisenlaiselta. Vuonna 2015 solmittiin Pariisin ilmastosopimus ja pidettiin Addis Abeban konferenssi kansainvälisestä kehitysrahoituksesta. Ympäristökysymykset, etenkin ilmastonmuutos, murtautuivat pitkän tauon jälkeen kunnolla kansainväliseen tietoisuuteen. Seurasin itse asioita paljon aktiivisemmin kuin moneen vuoteen, kun omassa kammiossaan työskennelleestä tietokirjailijasta ja esseististä oli sukeutunut vasta perustetun BIOS-tutkimusyksikön tutkija.

Toisin kuin vuosituhattavoitteita laadittaessa, kestävän kehityksen tavoitteiden prosessissa pyrittiin nivomaan alusta lähtien yhteen ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys. Mitä tämä kolmijako käytännössä tarkoittaisi? (Tai nelijako, jos joukkoon lisätään viime aikoina paljon puhuttu kulttuurinen kestävyys?) Mikä on kestävää, millä ehdoilla asiat kehittyvät? Kestävän kehityksen tavoitteissa asia hoidettiin ainakin määrällisesti. Kun vuosituhattavoitteita oli 8, nyt tilalle tuli 17 päämäärää ja niiden 169 alatavoitetta. Kattotermiksi niille tuli Agenda 2030. Tavoitevuosi oli tälläkin kertaa 15 vuoden päässä, vuonna 2030 - mistä muodostui pian myös ilmastokeskustelussa maailman vauraiden maiden kiritystavoite dekarbonisaatiossa.

Mutta onko asioita vaikeampi vai helpompi tavoitella, jos tavoitteita on enemmän? Ben Ramalingamin varoitukset "parhaiden toimintatapojen" taudista ja lukemattomien kehitysindikaattorien perässä juoksemisesta ja tulosten raportoinnista muistuvat mieleen. Yhtäältä jotkut kehitysyhteistyössä toimivat kollegani vannoivat Agenda 2030 nimeen, sillä nyt maailman valtiot olivat joukolla ensimmäistä kertaa sitoutuneet noudattamaan yhteisiä tavoitteita. Se tarjosi järjestöjen vaatimuksille vipuvarren. Toisaalta mahdottoman suuri tavoitteiden määrä ja tavoitteiden jopa epärealistinen kunnianhimo tarkoittivat jo lähtöjään, ettei niitä saavutettaisi. Poistetaan nälänhätä ja köyhyys kaikissa muodoissaan? Kaikissa muodoissaan? Miten se onnistuisi, jos kaikkein äärimmäisimmän, inhimillisesti katsoen täysin kestämättömille rajoille määritellyn köyhyyden ja nälän voittamisessa ei onnistuttu läheskään tarpeeksi nopeasti? (Nyt näinkin laskettuna nälkä lisääntyy maailmassa.)

Ja tuolloin elettiin vielä maailmassa, joka piti kiinni iloisesta optimismista, että tutuista taloudellisen kehityksen prioriteeteista voitaisiin pitää kiinni, kunhan asiat hoidetaan hieman kestävämmin. Kaikkihan menee koko ajan paremmin, sanottiin. Vaikka ympäristö- ja luonnonvarakriisit olivat nousseet jälleen politiikan ja julkisuuden valtavirtaan, ja vaikka tämä ympäristötietoisuuden aalto oli ehkä korkeampi kuin yksikään aikaisempi (toisaalta ongelmien suossa oltiin yhä syvemmällä), kestävän kehityksen tavoitteet nähtiin pikemmin jatkona vuosituhattavoitteille kuin kurssin käännöksenä.

Viisi vuotta myöhemmin maailma on kovin erilainen. Tätä kuvastavat oivallisesti kaksi Nature-tiedelehdessä heinäkuussa 2020 julkaistua tekstiä. Heinäkuun 7. päivänä tutkijat Robin Naidoo ja Brendan Fisher peräänkuuluttivat kestävän kehityksen tavoitteiden "resetoimista" koronapandemian ja yhä pahenevan ekologisen kriisin maailmassa. Heidän mukaansa kehitystavoitteissa ei enää voida nojata vanhoihin oletuksiin taloudellisesta kasvusta ja yhä kiihtyvästä globalisaatiosta. Pandemiakriisi kääntää inhimillisen kehityksen kelloa taaksepäin monilla saroilla, avustusrahat hupenevat, ja monilla maailman alueilla yhteiskunnat kääntyvät sisäänpäin. Samaan aikaan mutta hitaammin edeten ympäristökriisit imevät yhä enemmän yhteiskuntien voimavaroja. (Joskin hitaita ja nopeita kriisejä ei voi näin siististi erottaa.)

Naidoo ja Fisher peräänkuuluttavat pienempää joukkoa selkeämmin määriteltyjä tavoitteita, jotka on mahdollista toteuttaa muuttuvassa maailmassa. Aivan kuin Philip Alston raportissaan, he pitävät välttämättömänä BKT-perustaisen kasvun ja kestävän kehityksen tavoitteiden erottamista toisistaan. Mikäli BKT toimii edelleen pohjimmaisena kehityksen mittarina, päämäärät pysyvät sisäisesti ristiriitaisina

Nature toisti tutkijoiden viestiä 14. heinäkuuta päivätyssä pääkirjoituksessa. Jo ennen pandemiaa oli selvää, että kestävän kehityksen tavoitteita kohti ei edetty riittävän nopeasti, ja monilla alueilla kehitys vei toiseen suuntaan. FAO oli alkanut varoittaa nälkäisten määrän kasvusta jo pari vuotta aiemmin, ilmastopäästöt jatkoivat kasvuaan ja biodiversiteetin tilanne heikkeni laajasti. Pandemia tuhosi edistyksen hedelmiä niilläkin alueilla, joilla vanhat valoisat vuosituhattavoitteiden onnistumiskertomukset olivat täysin oikeassa: lapsikuolleisuuden vähentämisessä, koulutuksen edistämisessä, naisten oikeuksissa, terveydenhuollossa.

Juuri ne ovat kriittisiä myös väestönkasvun taittamisessa siellä, missä sitä edelleen on. Pääkirjoitus toisti myös viestiä siitä, että tuhoisan tuotannon tukemisen lopettaminen ja paisuvien sotilasmäärärahojen ohjaaminen kestävämpiin päämääriin on olennaista kurssin kääntämiselle.

Kestävän kehityksen tavoitteet olivat yhtäältä kansainvälisen diplomatian eittämätön riemuvoitto ja osoitus siitä, että kestävän kehityksen moninaiset pyrkimykset ovat saavuttaneet uskottavan paikan kansainvälisessä politiikassa. Tavoitteet ovat kuitenkin vasta alku, ja alkaa voi sekä hyvin että huonosti. Seitsemäntoista erillistä tavoitetta ja toistasataa alatavoitetta eivät muodosta kokonaisuutta, eivät poliittista toimintaohjelmaa, eivät konkreettista näkymää siitä, millä tavoin yhteiskuntien pitäisi muuttua. Tällöin vaarana on tavoitteiden hoitaminen erillisesti, fossiilitaloudesta perittyjen taloudellisten ja poliittisten realiteettien ehdoilla. Mutta jos vuosituhattavoitteiden saavutusten kohtalo jotain opetti niin sen, että ekologisen perustan heikentyessä horjuvat myös menneen maailman varmuuksien varaan rakennetut tavoitteet.

Aura Raulo, 2.10.2020, Oxford
Kohtele kuin kottarainen - Yhteisistä arvoista itseisarvoihin, egosentrisestä kohti ekosentrisyyttä

Katson tyhjän asemalaiturin päällä taidokkaasti parveilevia kottaraisia kadehtien. Olisivatpa ihmisyhteisöjenkin liikkeet yhtä sulavia. Mietin, ohjaileeko kottaraisia jokin kauneudentaju tai ideaali täydellisestä liikkeestä, vai toimivatko ne vain jonkin minulle vieraan käytännönjärjestelyn perusteella. Entä me itse? Toimimmeko me maalaisjärjen vai filosofioiden ohjailemina, kun koitamme setviä ongelmissa rypevän ihmiskunnan sekasotkuja?

Kun maailmanjärjestys horjuu, ei riitä, että lyömme viisaat päämme yhteen ongelmien ratkaisemiseksi. Meidän on palattava kaiken toimintamme pohjalla lepäävien ideaalien äärelle. Ei riitä, että toteamme, että nyt on hidastettava ilmastonmuutosta tai vähennettävä köyhyyttä, vaan on pysähdyttävä muistamaan miksi. Koska elämä on arvokasta ja sitoudumme suojelemaan sen monimuotoisuutta ja kauneutta. Koska ihmiskuntana pyrimme kohti totuutta, oikeudenmukaisuutta, rohkeutta ja yhteisymmärrystä. Ja näitä arvoja varten meidän on sitouduttava toimimaan kestävästi.

Kestävän kehityksen tavoitteet, tai varsinkaan niiden syyt, eivät ole itsestään selviä ihmiskunnan taloudenhoitovelvollisuuksia, vaan arvoja. Arvot eivät ole faktoja vaan arvoja, ja siksi ne täytyy aktiivisesti valita ja niitä tulee aktiivisesti tunnustaa, jotta ne pysyvät elinvoimaisina. Suomalaiseen kulttuuriin on vuosisatoja kuulunut ajatus yksimielisyyden voimasta, joka saa helposti ihmisen uskomaan, että kaikkien yhdessä hiljaisesti tunnustavat arvot ovat kuin luonnonlakeja. On helppo ajatella, että totta kai tasa-arvo ja kestävä kehitys ovat ihmiskunnan pyrkimyksiä, esteenähän ovat vain käytännön haasteet, mutta horisontissa häämöttävät ideaalit ovat yhtä vääjäämättömiä kuin auringonnousu! Mutta arvot eivät nouse aamuisin itsestään, niitä pitää ihmisen kannatella ja vaalia, julistaa ja pyhittää. Ne pitää valita tarkasti niin kuin valitsisi puolison, niitä on puolustettava henkilökohtaisesti kuin omaa lasta, niitä on pysähdyttävä rakastamaan niin kuin omaa puutarhaa, ja kun ne käyvät uhanalaisiksi, niiden muistolle on sytytettävä kynttilä.

Jos ihmiset ottavatkin arvot helposti saneltuina, sama pätee muutoksen mahdollisuuteen tai mahdottomuuteen. Viime vuosikymmenien vakaa maailmanjärjestys on mahdollistanut myös apatian vakiintumisen osaksi suhdettamme suuriin haasteisiin. Ilmastonmuutos, kulttuurien tasa-arvo-ongelmat ja globaalit terveysuhat aiheuttavat ihmisissä alati enemmän masennusta ja alati vähemmän oikeussoturin villiä taistelunhalua. Meidät on vallannut vääjäämättömän muuttumattomuuden illuusio. Se on kuin olohuoneen nurkassa purkamattomana lojuvat muuttolaatikot, jotka nälvivät väsyneelle ihmiselle: "Et varmasti saa meitä purettua nyt, kun et ole tähänkään asti saanut!".

Lannistuksen laatikot ovat väärässä: Jos jotain maailmasta tiedämme niin sen, että ainoa vääjäämätön asia on muutos, ei suinkaan muuttumattomuus. Ja jos kuluneen vuoden globaali kriisi on tuonut mukanaan jotain hyvää, niin juuri sen, että ihmiset ovat huomanneet, kuinka helposti valtavan suuret yhteiskunnalliset muutokset voivat tapahtua. Tai voidaan saada tapahtumaan, jos näin yhdessä päätetään. Hetkessä miljoonat ihmiset muuttivat elämäänsä radikaalisti suojellakseen toisiaan. Japanissa monet työntekijät saivat ensimmäistä kertaa mahdollisuuden tehdä töitä kotoa, ja samalla liikenteen päästöt vähenivät huomattavasti. Englannissa pandemian alkaessa löytyi asunnottomille yhtäkkiä valtavasti lisää majoitustilaa, eikä näitä ihmisiä toivottavasti enää ajeta takaisin kadulle, kun viruksen uhka on ohi. Monessa ihmiskunnan ongelmakohdassa passiivisuudesta voi syyttää vain yhteisten arvojen puutetta tai epäselvyyttä, ei toteutuksen mahdottomuutta.

En väitä, etteivätkö globaalit ongelmat olisi monisyisiä ja hankalia. Mutta uskon, että kuten Ville Lähde kirjeessään kirjoittaa, ihmisten hädän ja köyhyyden pintapuolinen hoitaminen on oireiden lääkitsemistä, ei niinkään ongelmien ratkaisemista. Köyhyys, nälkä ja syrjintä ovat sidoksissa suuriin yhteiskunnallisiin tilanteisiin ja luonnonilmiöihin, kuten korruptioon, koulutukseen ja säähän. Tarvitaan monialaista holistista ymmärrystä luonnon, ihmisten, kulttuurien, politiikan ja talouden toiminnasta yhtä aikaa, jotta näihin voidaan puuttua.

Uskallan kuitenkin väittää, että YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden toteutumisessa vielä nokkelia ja monipuolisia keinojakin tärkeämpää on filosofinen muutos: Jotta voimme ymmärtää ja kantaa vastuuta ihmiskunnasta, meidän täytyy ottaa ekologinen kestävyys tosissaan, sillä kaikki muu mitä olemme, kulttuurit, oikeusistuimet ja talousjärjestelmät, rakentuvat ihmiskuntaa paljon laajemman ekosysteemin kestävyyden päälle. Ja tässä kohtaa tarvitsemme kulttuurillisen identiteettikriisin: Meidän on pyristeltävä eroon viime vuosisadan filosofioista, jotka esittävät ihmisen luonnosta erillisenä tai luonnon yläpuolella olevana hallitsijana. Jos astumme Jumalan saappaisiin, emme tule kestämään hiilijalanjälkiemme vastuun painoa. Jos koitamme kantaa vastuuta ekosysteemistämme kuin lapsesta, muserrumme syyllisyyden ja ahdistuksen alle ja alamme suhtautua ilmastonmuutokseen kuin nurkassa vonkuviin muuttolaatikoihin. Meistä tulee kiukkuinen ja eskapistinen kansa joka ei jaksa kantaa vastuuta, jonka on itselleen asettanut, ja uupuu sen pakoiluun niin, että jäljelle jää vain päihteiden ja viihteen sallima lepo.

Tämä filosofinen identiteettikriisi, jonka tarvitsemme, on kulkemista egosentrisestä kohti ekosentristä maailmankuvaa. Paluuta vanhankansan ymmärrykseen, että se "luonto" jota olemme tuhoamassa, olemme me itse. Me, ihmiskunta, olemme ekologinen ilmiö muiden joukossa, yhdessä suuressa yhä epävakaammaksi käyvässä ekosysteemissä. Meidän on opittava reagoimaan ympäristöömme tasavertaisesti, kohdeltava meitä kannattelevaa maata itsemme osana, ei meistä erillisenä, eikä varsinkaan "äiti maana" tai lapsena, jonka huonoja vanhempia olemme.

Hierarkioiden aika on ohi ja kestävyyden, siis harmonian, tavoittelun aika on käsillä. Siihen voimme ottaa oppia vaikkapa kottaraisparvilta, jotka osaavat lentää kuin yksi suuri yhteinen olento, sillä jokainen lintu kuuntelee jokaista toista, ja jokaista tuulenvirettä ympärillään. Kaikkein huikeimpia kollektiivisen sosiaalisen käyttäytymisen muotoja luonnossa onkin juuri parviäly, ei niinkään hierarkia. Jos opimme kohtelemaan toisiamme ja ympäristöämme herkästi kuin kottarainen, harmoniaan pyrkien, jaksamme ilomielellä kantaa osamme myös suurten arvojen valinnasta, vaalimisesta ja kestävyyden ideaalien kunnianhimoisesta tavoittelusta. Silloin ympäristön vaalimisesta tulee itsehoitoa, tasa-arvon puolustamisesta itsepuolustusta ja yhteisistä arvoista itseisarvoja.

Ville Lähde, Tampereen kaupunginkirjaston kahvilassa, 12.10.2020

Auran kysymys "toimimmeko me maalaisjärjen vai filosofioiden ohjailemina?" jäi vaivaamaan minua, kun luin hänen kirjeensä ensimmäistä kertaa. Kysymys oli ilmiselvästi tärkeä, mutta mitä se oikeastaan tarkoitti? Olen koulutukseltani filosofi, mutta kuten edesmennyt opettajani ja ystäväni Chuck aikanaan sanoi, minä tiedän joka päivä yhä vähemmän, mitä minun pitäisi tarkoittaa sanalla "filosofia". Pitkälti sen vuoksi tein suurimman osan varhaisesta akateemisesta urastani ympäristöpolitiikan puolella ja päädyin lopulta tiedetoimittajaksi ja tietokirjailijaksi palatakseni vuosia myöhemmin tutkijaelämään BIOS-tutkimusyksikössä. Vieläkään en osaa oikein kutsua itseäni filosofiksi - mikä on tietysti koomista filosofisen aikakauslehden niin & näin toimittajalle. Ehkä tällainen disiplinäärinen epävarmuus on vain hyve monitieteisessä ympäristöntutkimuksessa, tai niin ainakin rauhoittelen itseäni suden hetkellä.

Kaikkien maailman yhteiskuntien on saatava aikaan ekologinen siirtymä pikaisella aikataululla, jotta kaikkein pahimmilta sivilisaation perustuksia rapauttavilta katastrofeilta voidaan välttää. Kuten Aura toteaa, se edellyttää kouriintuntuvaa ymmärrystä siitä, miten moninaisin tavoin olemme osa muuta luontoa ympärillämme. Tavallaan luontosidoksen väistämättömyys on ilmiselvää: ympäristöongelmat eivät olisi mahdollisia, ellei ihmistoiminta pystyisi puuttumaan ekologisiin aineen ja energian kiertoihin. Ihmiset voivat saada omalla toiminnallaan aikaan valtavia katastrofeja toisille elollisille olennoille, ja vastaavanlaisia mullistuksia (mutta toiminnaltaan omaleimaisia) on tapahtunut maailmanhistoriassa myös "luonnostaan".

Tämä ei ole ristiriitaista, toisin kuin jotkut olettavat. Se ei ole peruste ihmistoiminnan seurausten nihiloinnille vaan nimen omaan osoitus siitä, miten ihmiselämä on hyvässä ja pahassa aina nivoutunut muun maailman kohtaloihin. Myöskään esimerkiksi elonkirjoa rikastava ihmistoiminta ei olisi mahdollista, jos olisimme missään merkittävässä mielessä muusta maailmasta erillisiä. Kuten monet tutkijat ja ajattelijat ovat todenneet, historiallinen illuusio luonnosta itsenäistymisestä verhosi yhä tiiviimmäksi ja intensiivisemmäksi muuttuvaa luontosuhdetta - jonka radikaaleimpia muotoja ovat ilmakehän koostumuksen muuttaminen ja elonkirjon perusteellinen mullistaminen.

Edessä oleva kiireinen ekologinen siirtymä, tai suomalaisittain ekologinen jälleenrakennus, on välttämätön ensiaskel pitkäkestoisessa muutoksessa, jossa ihmisyhteiskunnat joutuvat opettelemaan toisenlaista maailmassa olemista. Jos YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden aikajänne on vuoteen 2030, joudutaan ekologisessa siirtymässä pitämään mielessä välitavoitteiden lisäksi historian pitkää kestoa. Tällöin Auran nostamat kysymykset ihmistoiminnan perustasta ovat ehdottoman tärkeitä.

Perustuuko ihmistoiminta arvoihin, uskomusjärjestelmiin, ideologioihin tai "filosofioihin", mitä ne sitten olisivatkaan? Ei ainakaan siinä mielessä, että tällaiset ajatusrakenteet olisivat jonkinlaisia käytännön toiminnan reseptejä, joita seuraamalla saadaan aikaan varma lopputulos. Kuten Aurakin toteaa, arvot tai vastaavat eivät ole olemassa itsestään, vaan niitä on ruokittava, vaalittava, puolustettava, pidettävä yllä monin keinoin. Ihmisoikeudet ovat tästä klassinen esimerkki: kansainvälinen ihmisoikeuksien julistus ei itsessään takaa vielä mitään, ja paraskin kehitys siihen suuntaan voi taantua nopeasti, jos herpaannutaan ja saavutukset otetaan annettuna.

Olen usein miettinyt, että suhde kulkee jopa toiseen suuntaan: ovatko tällaiset "perustat" pikemmin jälkikäteisiä rakennelmia? Pysyvätkö ne pystyssä vasta kun maaperä on valmisteltu, eli kun tarpeeksi suuri määrä ihmisiä on valmis elämään ja toimimaan uudenlaisilla tavoilla? Ja eikö tarvita myös lakeja, instituutioita, sopimuksia ja monia muita kollektiivisen toiminnan tuotteita, jotta tarpeeksi suuri määrä ihmisiä voi toimia niin ilman, että toiminnan pitää joka hetki nojata vakaumukseen tai jaettuihin arvoihin, ideologioihin tai sen sellaisiin? Rutinoitumisessa on puolensa. Arvomuutoksen tai uuden ideologian toiveiden yllä nimittäin roikkuu synkeä pilvi: jos käytännön muutoksessa pitää odottaa ensin, että tarpeeksi suuri määrä ihmisiä jakaa saman maailmankuvan, joudutaan helposti odottamaan maailman tappiin - tässä tapauksessa hyvin kirjaimellisesti.

Onneksi ihmiset voivat päätyä toimimaan samoin tavoin hyvin erilaisilta uskomuspohjilta. Ehkä meidän ei tarvitse jakaa juuri tietynlaista "ekosentristä" maailmankuvaa ollaksemme käytännössä samaa mieltä siitä, miten voimme elää kestävästi, myös pidemmällä aikavälillä. Itse asiassa Auran alkuperäisen kysymyksen "arkijärki" voi olla tällöin joskus parempikin opas kuin filosofia. Kollegani Roope Kaaronen kirjoitti taannoin erilaisista peukalosäännöistä, joiden avulla ihmiset oppivat pärjäämään monimutkaisessa muuttuvassa maailmassa. Se on kirjaimellisesti käytännöllistä ajattelua, joka muotoutuu yksilöiden ja yhteisöjen elämänhistoriaan ja -tilanteeseen sopivaksi - ja siksi sitä on myös hyvin vaikea tiivistää helposti seurattaviksi säännöiksi tai jaettaviksi ideologioiksi. Toisilta oppiminen ja toisten neuvominen vaatii jatkuvaa kommunikointia ja kokemusten vertailua. Se on aivan erilaista elämistä kuin unelma kestävän kehityksen "parhaiden toimintatapojen" kopioimisesta ympäri maailman, joka on lopulta vain modernin yksikasvoistuminen hieman viehättävämpi versio. Mutta koska samalla reseptillä ei saa samaa lopputulosta kaikkialla - erilaisessa historiassa, elinympäristössä, eri kätten ja mielten tuloksena - unelma on haitallinen.

Ehkä näiden asioiden filosofia tarvitseekin tällaisen terveen annoksen arkijärkisyyttä, ymmärrystä siitä, miten viitteelliseltä ja keskeneräiseltä pohjalta me ihmiset toimimme maailmassa yksin ja yhdessä. Tällöin toisten ihmisten toimintaa ei voi arvostella jonkin yhtenäisen idologian "hyvesignalointina" vaan tunnustelevampana uuden elämän koetteluna, kuten ystäväni ja BIOS-kollegani Karoliina Lummaa on kirjoittanut. Samalla menetetään unelma siitä, että voisimme ihmiskuntana yhdentyä kohti samaa maailmankuvaa ja arvojärjestelmää. Mutta se ei haittaa, jos voimme oppia maailman tavoille.

Kestävän kehityksen tavoitteet olivat yhtäältä kansainvälisen diplomatian eittämätön riemuvoitto ja osoitus siitä, että kestävän kehityksen moninaiset pyrkimykset ovat saavuttaneet uskottavan paikan kansainvälisessä politiikassa. Tavoitteet ovat kuitenkin vasta alku, ja alkaa voi sekä hyvin että huonosti. Seitsemäntoista erillistä tavoitetta ja toistasataa alatavoitetta eivät muodosta kokonaisuutta, eivät poliittista toimintaohjelmaa, eivät konkreettista näkymää siitä, millä tavoin yhteiskuntien pitäisi muuttua. Tällöin vaarana on tavoitteiden hoitaminen erillisesti, fossiilitaloudesta perittyjen taloudellisten ja poliittisten realiteettien ehdoilla. Mutta jos vuosituhattavoitteiden saavutusten kohtalo jotain opetti niin sen, että ekologisen perustan heikentyessä horjuvat myös menneen maailman varmuuksien varaan rakennetut tavoitteet.

Ville Lähde, Lempäälässä 29.9.2020

Kuvat: Jouni Tikkanen ja Sam Cornish