Nelly Juulia Kärkkäinen

Ääni-, teksti- ja esineinstallaatio, 2023

Ei myynnissä.

MARIKA

Taivas ja meri ovat tänään saman värisiä, vaaleanharmaita ja metallisen hohtoisia. Ne heijastavat toisiaan kuin rinnakkaistodellisuudet, jotka olisivat joskus saattaneet olla, tai ehkä olivatkin.

Katselen pieneltä saareltamme vastarannalle Koirasaareen, johon on jo useamman vuoden ajan ollut rakenteilla asuinalue, uudelta nimeltään Kruunuvuorenranta. Minulle tulee hankkeesta ja sen nimestä mieleen Asterix sarjakuvan tarina Jumaltenrannan nousu ja tuho, jossa uuden asuinalueen alta hakataan pois metsää, jota tarinan päähenkilöt Asterix ja Obelix kumppaneineen yrittivät kaikin keinoin suojella. Jossain vaiheessa, kun tietäjä Aquavitikselta saadut, puun maasta sekunneissa kasvattavat taikatammenterhotkaan eivät enää auta, päättävät ystävykset muuttaa taktiikkaansa ja kapinoinnin sijaan, muuttavatkin alueelle asumaan. Jumaltenrannan nousu päättyy kuin päättyykin lopulta tuhoon, sillä Gallialaisten mukanaan tuoma, mielikuvituksella ja kekseliäisyydellä höystetty elämäntapa ei sovikaan muille asukkaille. Modernit roomalaiset äänestävät jaloillaan ja asunnot tyhjenevät pikkuhiljaa. Sarjakuvakirjan viimeinen kuva on sankan, vihreän, lehtimetsän valtaamista raunioista, joiden edessä pienet metsäneläimet kylpevät puunlatvojen läpi siivilöityvissä auringonvalossa.

Tänään on tuuleton päivä. Katselen taivaan ja meren erottavaa, rakenteilla olevaa, Kruunuvuorenrannan ja Mustikkamaan välillä olevaa siltatyömaata. Minusta tuntuu ihmeelliseltä olla sillä tavoin osa tulevaa historiaa että olen elossa nyt kun tuota itsestäänselvää Helsingin maamerkkiä rakennetaan. Viihdytän itseäni usein kuvittelemalla rinnakkais todellisuuksia: Minkälainen ihminen käveli 150 vuotta sitten näitä kaupungin katujen mukulakiviä pitkin? Kuka asui tällä saarella ennen meitä? Mitä jos käännynkin risteyksestä vasemmalle oikean sijaan? Entä jos me emme olisi ikinä kohdanneet?

Useampi vuosi sitten tapasin erään naisen saaressa Helsingin edustalla. Yleisösaunavuoro oli loppumassa ja minun piti mennä siivoamaan pukuhuone ja pesutilat. Koputin pukuhuoneen oveen ja avasin sen varovasti.

Sisällä istui yksi nainen ja ympärillä hyöri kaksi teini-ikäistä lasta. Lapsilla oli uimapuvut päällään ja he kiiruhtivat viimeiselle uintikierrokselle jättäen meidät naisen kanssa kahden vesihöyryiseen pukuhuoneeseen.

- Toivottavasti sua ei haittaa mutta mun on pakko tulla siivoamaan nyt näitä tiloja.

Pyyhepäinen nainen katsoi minua hetken terävästi suoraan silmiin.

- Ei haittaa mut toivottavasti sua ei haittaa että mulla on syöpä?

Nainen otti pyyhkeen pois päästään, paljastaen hiuksettoman sileän kallonsa.

- Ei haittaa. Vastasin ja olin jollain tavalla otettu siitä että sain olla osa hänen hetkeään siivotessani tiloja seuraavia saunojia varten.

Nainen kertoi että hänen nimensä oli Marika ja että hän rakasti saarta jolla olimme. Hän kertoi asuvansa Laajasalossa, sairastavansa parantumatonta syöpää ja tulleensa saunomaan tyttärensä ja tämän ystävän kanssa, sillä halusi luoda hänelle ja lapselleen yhteisiä muistoja. Nainen kertoi että hänellä oli toinenkin lapsi ja puoliso joille saari oli myös tärkeä paikka. Minäkin kerroin kokevani saaren omakseni ja että niin kai moni muukin.

-Mulla on tapana jouluisin käydä sytyttämässä kynttilä tonne avomeren puoleisille kallioille isäni muistoksi ja arvaa mitä, siellä käy joku toinenkin! Siellä vanhan kylpylän kivijalan raunion kivien välissä palaa aina kynttilä kun mä meen sinne.

-Se oon mä! Me käydään siellä aina mun perheen kanssa sytyttämässä kynttilä. Kun mä ajattelen että eihän niitä tuhkia voi vaan mereen…kun nehän vaan leviää sinne, merkityksettömäksi. Eli pitää olla kivi. Niin siellä on kivi meressä, iso kivi, monta kiveä.

Enää en itse pese saunoja sillä saarella mutta jouluisin käyn vieläkin sytyttämässä kynttilän ja saapuessani, siellä palaa aina se toinenkin.

Vastakkaisella rannalla kolisee. Siellä kaadetaan kivikuormia mereen, täytetään maata, rakennetaan Jumaltenrantaa. Kivet nirskuvat valuessaan pitkin rekankontin metallista pohjaa.

Rinnakkais todellisuudet heijastavat lipuen toisiaan ja niiden välissä on tämä hetki. Huomenna tapaamme Marikan kanssa Kruunuvuorenrannan K-kaupalla. Siihen on meillä molemmilla hyvin lyhyt matka, Marikalla kävellen, minulla veneellä. Aiomme istua kaupan päädyssä olevassa terassi pöydässä, juoda kahvia ja suunnitella tulevaa yhteistyötämme. En voi melkein käsittää että se tuleva on nyt.